maanantai 20. lokakuuta 2008

Suruja ja luopumisia

En tiedä, ylittikö missään päin Suomessa uutiskynnystä surullinen uutinen seaatlelaisesta perheestä, jossa äitipuoli piti toista lapsipuolistaan lukittuna huoneeseensa ilman kunnollista ravintoa? 14-vuotias tyttölapsi sai silloin tällöin paahtoleivän, päivittäinen vesiannos oli puoli lasillista. Suihkuun hän pääsi muutaman viikon välein ja silloinkin häntä vahdittiin, ettei hän saanut juotua suihkun vettä.

Löydettäessä 14-vuotias tyttö painoi 21,7 kiloa ja häneltä jouduttiin poistamaan kuusi hammasta, sillä syljenerityksen tyrehtyminen oli altistanut hampaat bakteereille. Hän oli tehohoidossa sairaalassa muutaman viikon ja on nyt sijaisperheessä. Hänen ei tarvitse enää koskaan yrittää juoda salaa wc-pöntöstä, vaikka hän edelleen kuulemma hysteerisesti pelkää, että joutuu takaisin äitipuolensa hoteisiin.

Kamala tapaus. Kaikin puolin hirveä. Perheen isä antoi vaimonsa kiduttaa lastaan puuttumatta tilanteeseen, katsoi vaimon osaavan kurinpidolliset toimet itseään paremmin. Tytön pikkuveli on varmasti myös iäksi haavoilla.

En ole julkisen lynkkauksen kannalla, oikeusjärjestelmä huolehtikoon asiasta, ja jos ja kun nainen tuomitaan, sitten hän on syyllinen. Ennen sitä en mielelläni lietsoisi asiaa. Tiedättekö, mikä tekee tästä asiasta kuitenkin poikkeuksen? Moni tietää, uskoisin. Tämä liippaa liian läheltä meitä, neulojia, jotta voisimme suhtautua tähän kuin mihin tahansa maailmalta kantautuvaan kauheaan rikosuutiseen.

Tämä nainen oli aktiivinen neuloja, neulebloggaaja, räveltäjä. Ravelryssä moni on tuntenut hänet empaattisena, auttavaisena, ystävällisenä ja energisenä. Blogissa (kyllä, kaivoin sen esiin) esiintyy hymyilevä nainen, tämän hymyilevä mies ja miehen hymyilevä poika sekä hyvin hoidettuja lemmikkejä. Tytärtä ei mainita sanallakaan. Julkisivu on tahraton. Nainen naureskelee blogissaan poikansa kokkauskokeiluille, jotka epäonnistuvat niin komeasti, että kaikki ruoka on heitettävä roskiin. Kuka olisi arvannut, että samaisen roskiksen kanssa samassa talossa eli nälkiintynyt tyttö, joka yritti nuolla ikkunaan tiivistyvää kosteutta pysyäkseen hengissä?

Joillekin meistä internet ja sen tuoma yhteisöllisyys ovat henkireikä. Joillakin ei ole elämässään muita ystäviä, muuta yhteisöä. Internet-yhteisöt ovat pitäneet monta vertaistuen tarpeessa olevaa ihmistä hengissä. Mutta kolikolla on toki aina se kääntöpuoli - jos kukaan meistä ei kohta enää tapaa ketään kasvokkain, kuka lopulta tietää, mikä on totta ja mikä ei?

Perheelliset - antakaa rakkaillenne ylimääräinen halaus tänään. Halataan hengessä pientä, nyt jo yli 30-kiloista seattlelaistyttöä, joka toivottavasti vielä joskus luottaa ihmisiin ja tuntee onnea.

Toinen ajatuksia herättävä detalji: Joissain artikkeleissa on kuvattu naisen pakonomaista langanostelua ja neuroottista neulomista. Puhutaan määristä, jotka meille monella ovat arkipäivää - naisella oli lankaa 72 projektiin ja hän saattoi neuloa villapaidan viikossa.

Jos minä nyt kuolisin tai muusta syystä joku katsoisi asiakseen oppia tuntemaan mua vaikka tämän blogin kautta, millaisenakohan mua pidettäisiin? Millaisena sinua pidettäisiin?

3 kommenttia:

  1. Hyi ja apua! Miten kehenkään voi luottaa ja mitä tosiaan on nettipersoonan takana... Tämä antoi ajattelemisen aihetta tälle päivälle!

    VastaaPoista
  2. huhhuh. piti kanssa kaivaa blogi esiin. internetin valta siinä että voi tuoda itsestään esiin juuri neasiat mitä haluaa on hurja. pelottavaa.

    VastaaPoista
  3. Tosi kauhistuttava ja surullinen juttu :( Ikävä tosiasia kuitenkin on, että ulkokuoren perusteella ei voi kertoa minkälainen ihminen oikeasti on. Elämä kun ei ole satua, jossa kaikki on mustavalkoista ja hyvät ja pahat voi erottaa toisistaan jo kilometrien päästä (jos nyt yleensä voi puhua edes pelkästään hyvistä tai pahoista ihmisistä). Ihminen pyrkii luonnostaan antamaan itsestään mahdollisimman kauniin kuvan itsestään - oli sitten paikkana netti tai elämä netin ulkopuolella. Sen saamansa kuvan varaanhan sitä rakentaa ja siihen joutuu luottamaan. Harva ihminen oikeasti tietää mitä naapurin seinien sisällä tapahtuu.

    Lasten kaltoinkohtelu saa minut aina pahoinvoivaksi. En kykene ymmärtämään miten joku voi kohdella lasta niin kammottavasti, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan.

    VastaaPoista

Kaikenlaiset terveiset ovat lämpimästi tervetulleita!