Suurin osa syötteenlukijani uusista teksteistä näkyi käsittelevän Kauhajoen surullisia tapahtumia. Suomi on jälleen shokissa, sanaton, hiljaa.
Hyvinvointivaltio, pahoinvointiyhteiskunta. Paljon on puhuttu siitä, miksi masennus lisääntyy ja joka toinen kokee börnärin tai uupuu. Masennuksen (ja muiden mielenterveydellisten ongelmien) niskassa on edelleen aika rankka trendisairauden ja huomiohakuisuuden leima. "Joo, se on taas saikulla, kuulemma vähän ahdistaa." Lehden kannessa on taas yksi julkkisuupunut. Samaan aikaan sairaus syö sisältä lukematonta joukkoa länsimaisia tulevaisuuden toivoja ja vanhuksia. Lääketeollisuus kellii kaviaarikylvyssä ja masentunut napsii rauhoittavia, serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavia, piristäviä, nukahtamislääkkeitä ja psyykelääkkeitä.
Kerron teille, miksi tämä kaikki sattuu minuun niin kovasti. Mä olen 27, takana kaksi uupumista, 10 vuotta ahdistuneisuutta ja 8 vuotta toistuvia masennuksia, joukossa pari vaikeaa masennusta. Mä olen kokenut koko joukon ennakkoluuloja, syrjintääkin. Olen kiertänyt lääkäriltä toiselle, kokenut YTHS:n, kunnallisen terveydenhuollon, monta työterveyshuoltoa hoitavaa yksityistä lääkäriasemaa.
Olen kokeillut puoli palettia lääkkeitä jokaisella mahdollisella annostuksella ja erilaisina yhdistelminä. Olen romahtanut kerran toisensa jälkeen silloin, kun olen luullut olevani kuivilla. Olen ryssinyt opintoni, menettänyt työpaikkoja, ystäviä, yhden asunnonkin. Olen ollut syömättä, kun en ole päässyt kauppaan, olen ollut peseytymättä, kun en ole päässyt suihkuun. Olen soittanut päivystykseen kuolemanpelossa vain kuullakseni, että niin kauan, kuin en ole vaaraksi muille, ei ole resursseja hoitaa.
Älkää käsittäkö väärin - mä olen onnellinen ihminen ja elän laadukasta elämää. Mä oon vaan kroonisesti kipeä ja mun on ollut pakko oppia elämään sen asian kanssa ja mä elän sen kanssa myös niinä aikoina, kun börnari ei ole muodikasta. Mulle kansan pahoinvointi on arkipäivää ja suurin osa mun ympärille valikoituneista ihmisistä on myös sitä ihmisjoukkoa, joilla on taipumus hulluuteen. Kai meissä on jotain samaa kun yhdessä viihdytään. Tiedän kuitenkin myös ihmisiä, jotka sanovat, etteivät tunne ketään, jolla olisi mielenterveydellisiä ongelmia. Voiko se olla mahdollista? Eikö pahoinvoinnista vaan puhuta vai onko edelleen olemassa aidon terveitä yhteisöjä yhteiskuntamme sisällä?
Voi kunpa, kunpa tämäkin 90-luvun laman, muuttuvan yhteiskunnan, alkoholismin ja tavallisen elämän rikkoma nuorten aikuisten sukupolvi löytäisi hoitoa, resursseja ja tasapainoa, jotta voisi elää edes hetkittäin hyvinvoivana edes jonkin aikaa pidempään, kuolematta ja tuomatta kuolemaa.
Haastan teidät, jotka olette sitä onnekasta ryhmää, joilla ei ole pahoinvointia lähipiirissänne. Seuraavan kerran, kun kysytte joltakulta "Kuinka voit, miten menee?" kuunnelkaa aidosti vastausta ja katsokaa vastapuolta avoimin, uusin silmin. Ehkä läheisyyttä kaivataan sielläkin, jossa tarve ei ole ilmiselvin.
Ne teistä, jotka ovat laillani hulluja, sairaita ja/tai pahoinvoivia, haastan puhumaan aiheesta piirun verran avoimemmin, luomaan sitä realistista sairaudenkuvaa, auttamaan terveitäkin ymmärtämään, mitä masennus, uupumus ja ahdistus tosiasiassa ovat ja kuinka niihin arkipäivässä suhtaudutaan.
Äitini sanoi itse uuvuttuaan työssä muutama vuosi sitten, ettei ollut koskaan ennen sitä ymmärtänyt mun pahoinvointiani. Oma äitini, joka eli mun kanssa, asuikin mun kanssa, rakastaa mua ja haluaa mulle hyvää, ei kyennyt tukemaan eikä ymmärtämään. Se kertoo musta paljon siitä, miten vaikea tämä asia on. Jos me emme osaa ymmärtää sairaita perheenjäseniämme, miten me kannamme huolta kadunmiehestä, naapurista, työkaverista?
Myönnän suoraan, että aika usein pelottaa.
Olipa rohkea kirjotus, mä arvostan sua ihan hirveesti kun pystyit kirjottamaan ton omalla naamalla ilman anonymiteetin suojaa.
VastaaPoistaMä oon usein miettiny että mikä meistä ihmisistä tekee niin erilaisia..että toiset "menee ja masentuu" vaikka ois päällepäin erittäinkin vahvoja ihmisiä. Kun taas esimerkiks minä, joka oon viimotteen päälle tunneihminen, itken helposti (tosin kyllä naurankin), otan muiden murheet omikseni..noh, ainoot kokemukset masentumisesta on aihetta käsittelevistä blogeista ja muutamasta kaverista. Itselläni ei koskaan oo ollu mitään..siis masennuskausiakaan. Vaikka siis siihen otollisia hetkiä elämässä ois kyllä ollut.
Mä oon halunnut oppia ymmärtämään masennusta, koska se on niin iso osa nyky-yhteiskuntaa ja myös, koska mä haluun aina ymmärtää kaiken. Aika hyvin oon päässykin sisälle siihen maailmaan, mutta en koskaan oikeesti pysty sitä ymmärtämään, siis ihan todella _ymmärtämään_. Mulla on tunne, että sen syvyyden ymmärtäminen on mahdotonta jos ei oo sitä itse kokenut.
mä olen jonkun aikaa lueskellut sun blogia noiden käsityöjuttujen takia. nyt tuli tosi painavaakin asiaa. hienoa kun voit noin avoimesti kertoa. ite oon kanssa kärsinyt masennuksesta ja kärsin edelleen. en oo vaan oikein osannut apua hakea siihen. nykyaikana on ainoa hoito melkein järjestään lääkkeet... toisiin tepsii ja toisiin ei. en edes lähtenyt kokeilemaan vaikka niitä tarjottiin... tuntee vaan välillä itsensä jotenkin vajaaks kun ei uskalla oikein mistään iloita tms kun pelottaa se ainainen romahtaminen...
VastaaPoistamut vähän valoa sullekin sinne! :)
Ihailen rohkeuttasi kirjoittaa vaikeasta asiasta :) Itse kirjoitin aikanaan blogia masennukseen liittyen. Sain siitä paljon apua sekä ajatuksien purkamisen merkeissä että vertaistuen kautta. Muistan vieläkin kiitollisena kyseisiä ihmisiä, joista osasta tuli minulle myös ystäviä.
VastaaPoistaItse olen sairastanut sekä keskivaikean että vaikean masennuksen. Vaikean masennuksen pitkälti sen takia, että "vahvuudessani" en hakeutunut hoitoon aikanaan, kun sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Tiedän miltä tuntuu, kun maailma romahtaa ja yön pimeys täyttää mielen. Olen katsonut pimeyden mustimpaan kaivoon vailla toivon hiventä. Onnekseni sain erittäin hyvää hoitoa (sekä säännöllisen terapian että lääkityksen), kun lopulta kykenin hakeutumaan hoitoon. Omalla kohdallani hoitoon hakeutuminen venyi niin pitkälle, että jos olisin joutunut odottamaan esim. kuukauden saadakseni apua, en olisi todennäköisesti enää hengissä. Pelkällä lääkityksellä en olisi tuskin kovin pitkälle pötkinyt. Karua, mutta totta.
En edes osaa kuvitella miten vaikea tilanne on sellaisten ihmisten kohdalla, jotka joutuvat odottamaan hoitoon pääsyä ties kuinka kauan. Toivon vain todella kovasti sitä, että jonakin päivänä herättäisiin siihen tosiasiaan, että vakava masennus niin kuin muutkaan mielialahäiriöt eivät ole leikin asia. Mielenterveydellisiin häiriöihin sairastunut hakee niin usein apua vasta sitten, kun on jo melkein liian myöhäistä. Ei siinä ole enää varaa odotuttaa hoitoon hakeutunutta kuukausikaupalla. Kaipa se sitten on vain niin, että heikompaa on aina helppo kyykyttää. Niin kauan kun elää siinä illuusiossa, että näin ei koskaan käy minulle tai kenenkään läheisen kohdalla, voi kuvitella kaiken olevan kiinni vain tahdonvoimasta ja vahvuudesta.
Omasta sairaudestani puhun hyvin harvoille. Yleensä sellaisille, joiden voin kuvitella edes jollakin tasolla ymmärtävän asiaa. Niin paljon on ikäviä kokemuksia aiheesta, että en niitä halua enempää. En minä asiaa salaakaan, mutta suojelen itseäni kuitenkin.
Kaikkea hyvää sinulle :)
Rohkeaa tekstiä! Siitä iso käsi sinulle!
VastaaPoistaKuten Sini kertoo, olen myös hyvin herkkä ja tunteellinen ihminen mutten ole kokenut masennusta. Eräs kaverini on sairastanut masennusta, mutta ei hän ole siitä sen ihmeemmin pystynyt puhumaan. En tuntenut häntä vielä masennuksen aikaan.
Tiedän, että luokallamme on tyttö, jolla on välillä pahojakin masennuskausia. Hän ei kuulemma olisi elossa ilman lääkkeitä. En ole ymmärtänyt tätä, mutta ehkä nyt alan käsittämään.
En ole väheksynyt masennusta, sen musta kuilu on aika suuri ja tuhoava. En vain ole tiennyt siitä tarpeeksi. Ehkä se on eräänlainen tabu, siitä ei perin pohjin puhuta.
Valoa syksyyn!
Hienoa että uskalsit tuoda julki nuinkin henkilökohtaisia asioita. Itse sairastan tällä hetkellä vaikeaa masennusta. En voi muuta kuin ihmetellä miksi sen avun hakeminen on niin hankalaa. Odotin itse vuosia ennenkuin myönsin itselleni tarvitsevani apua. Masennus on mulle vieläkin sellainen asia etten pysty siitä puhumaan. Yritetään jaksaa...
VastaaPoistaRohkean avoin kirjoitus, kiitos siitä! Ehkä kaltaisesi asiasta omakohtaisestikin ääneen puhuvat voisivat saada aikaan muutosta, etteivät mielenterveysongelmat enää olisi niin vahva tabu.
VastaaPoistaSillä jos asiasta puhuttaisiin avoimemmin, olisiko hoitoon hakeutuminen helpompaa? Toki sitten taas tulevat nämä "hyvinvointiyhteiskunnan" realiteetit vastaan, resursseja hoitaa ihmisiä ei muka ole, vaikka toisaalla hassataan rahaa aivan järjettömiin typeryyksiin.
Tuntuu muuten todella kummalliselta, etteivät jotkut tunne tämän aihepiirin parissa painivia. Itsellä ei ongelmia ole aiheen kanssa ollut, mutta tunnen silti ison liudan ihmisiä, joilla on ollut tai on parhaillaan.
Upea teksti. Mie toivon niin sitä, että koko terveydenhuoltohenkilöstö saisi kunnon koulutuksen mielenterveysasioista. Itse hoitoon hakeutuessani tapasin ensimmäisenä lääkärin jonka mielestä en voi olla masentunut koska pystyn vielä neulomaan ja pystyn käymään töissä jne. Ei sitä kiinnostanut lainkaan mun tunteet ja mun tuntema epätoivo kaikkea kohtaan. Täystyrmäys. Sitten se määräs mulle masennuslääkkeet. Ristiriitaista. Ongelmaksi selvisi myöhemmin toisella lääkärillä minun 24-vuotiaan työuupumus, työelämässä haasteet kasvavat siinä missä muussakin elämässä. Ihmisiltä vaaditaan koko ajan enemmän ja enemmän että pärjää arjessa. En tiedä mitä kertoa, mutta tekstisi on täynnä asiaa. Miten jos vaikka lähettäisit sen jonkin lehden mielipideosastolle?
VastaaPoistaKiitos kaikille kommenteista ja siitä, että jaksoitte lukea koko paasaukseni läpi :)
VastaaPoistaMä oon yrittänyt puhua avoimesti näistä asioista eri yhteyksissä, kerran jopa työhaastattelussa (sain sen paikan), mutta kasvokkain vastapuoli saattaa mennä hämilleen enkä mä kuitenkaan halua liikaa kiusata ihmisiä.
Valoa kaikkien teidän syksyihin - tai ehkä ennemmin pimeyttä syksyyn ja valoa sydämiin :)
Rohkea,upea ja avoin kirjoitus - kiitos siitä !
VastaaPoistaOlen itse vastikään saanut "vaikea-asteinen maasennus" diagnoosin. Olen siitä sen takia onnellinen, että tälle kummalliselle, jatkuvalle saamattomalle, itkuiselle, kärttyisälle olotilalle on nimi.
Onnekseni asun täällä maalla, jossa pääsee helpommin mielenterveystoimistoon ja hoitoon !
Leppoisaa syksyä :)
Kiitos hienosta kirjoituksesta.
VastaaPoistaItse oon sairastanut vaikeaa masennusta jo monia vuosia. Avun saaminen on ollut tosi hankalaa, johtuen itsestä sekä välillä toimimattomasta asioista.
Pahinta on ollut yleensä ihmisten asenne sairautta kohtaan. Toivon että itsekin muutan joskus toisten käsityksiä tästä, tällä hetkellä olen yleensä mielummin vain puhumatta koko asiasta.
Ei jaksa taistella juurtuneita mielipiteitä vastaan.
Kun tästä parannun niin liityn sun mukaan vallankumoukseen :D
Kiitos. Olet ihana :)