Verenperintöni

Äidille sai aina istua vyyhti käsissä ja odottaa ikuisuudelta tuntuvia aikoja, kun äiti keri - ja keri ja keri ja keri. Äiti neuloi paljon Rondon lehtiin mallineuleita ja musta tuntui, ettei keriminen koskaan lopu.

Mummo puolestaan syyhki kerien vyyhdinpuilta. Vanhana villatehtaalaisena mummo oli saanut ostaa säkeittäin ja säkeittäin ohuita konelankoja, joita kerittiin neuleita varten kaksin-, kolmin-, jopa yhdeksänkertaisiksi.

Suurin osa neulemuistoistani liittyy mummoon. Mummo neuloi ne mohairiset polvimittaiset raitasukat, mummolta sain sen helmi- ja palmikkoneuleisen villatakin, jonka nappeja inhosin. Mummolta sai aina jouluksi vähintään parit sukat ja lapaset - ennen joulua saattoi päästä valitsemaan omansa kymmenien parien laatikosta. Mummon puikot olivat keltaisen senkin ensimmäisessä laatikossa, siinä, jonka vedin on rikki ja joka on avattava alakautta pohjasta vetämällä. Pitkässä vakosametilla päällystetyssä likaisenkeltaruskeassa putkessa kaikki vääntyneet ja monta neuletta nähneet pitkät puikot, koukut ja loputtomasti metallisia sukkapuikkoja.

Mummo täytti 85. Olemme heikosti väleissä, mummo on vanhemmiten muuttunut ihmiseksi, joka ei tee minulle hyvää. Kunnioituksesta käyn kuitenkin moikkaamassa silloin tällöin, joskus jopa on ihan mukavaa. Viimeksi oli, mummo oli hyvällä tuulella vaikka keskeytimme pyykkipäivän. Saunalla pääsivät vedet varmaan jäähtymään, kun istuimme muistelemassa. Tuollaisina päivinä tunnen viiltävää ikävää lapsuuteni, aikaan, jolloin mummo oli rakas, itse oli sinisilmäinen ja kaikki yhteinen oli vain tarinoita Karjalasta, sukankutimia, hellalla keitettyä kahvia, kinkkuvoileipiä oikealla voilla ja herukkakiisseliä.

Kuinka tuhannet tunnit istuimme keittiön pöydän molemmin puolin, keitimme pikkukattilassa vettä uuteen kahvipannulliseen, mummo kutoi ja minä söin marianneja, kettukarkkeja ja karjalanpiirakoita vehnäkuoressa.

Mummo lähti evakkoon 16-vuotiaana Salmista, Karkun kylästä. Tunnen tuon karjalaisen veren suonissani vahvemmin kuin minkään muun, vahvemmin kuin kuopiolaisen, venäläisen, parikkalalaisen, minkään muun. Se on mun karjalainen verenperintöni, se on mun vahvojen naisten sukulinjani, se on mun sormenpäät ja syljellä kostutettu langanpää neulansilmässä. Mun selkärangassa on sisäänkirjoitettuna vahvistettu kantapää ja mummon peukalonmalli. Osaan mä niistä poiketa, joo, mutta kaikki muut tulee aina olemaan mulle erikoisia variantteja, eksotiikkaa.

Aina välillä mieleen nousee Kerttu-kana, jonka Nasti-mummo pelasti haukan kynsistä heittämällä haukkaa kukkarollaan. Kerttu muni pitkään nahkamunia, oli niin pelästynyt, raukka. Kerttu on vain yksi niistä sadoista tarinoista, jotka tekevät mun suullisen tarinaperinteeni. Toivottavasti muistan Kertun jatkossakin, sillä mummo itse ei näitä tarinoita enää yleensä muista.

Tuoli, jonka äiti sai viisivuotiaana naapurin vanhalta rouvalta, on tällä kertaa sinisessä maalissa ja mulla vyyhdinpuiden jalkana. Rouva itse oli tuonut tuolin mukanaan Pohjanmaalta. Yksi istuinlaudoista on vaihdettu edellisen lahottua, mutta muuten tuo vanha tuoli voi hyvin.

Maatuskat symboloivat mulle mummon äitiä, Nasti-mummoa, joka pakeni 16-vuotiaana Venäjältä Karjalaan ja jätti kaiken taakseen. Siihen eivät Nastin vastoinkäymiset toki loppuneet - kuten sanloin, siellä mulla on taustallani vahvojen naisten sukulinja.