Luopumisia, osa III - ja IV!

Lemmikit tuovat monelle meistä suunnattomasti iloa elämään. Itse olen elänyt rottien kanssa nyt kuusi vuotta enkä osaa kuvitella elämää ilman noita joskus niin raivostuttavia talttahampaita. Ensimmäiset rottani, Oiva ja Alvar, kokivat kanssani suuria elämänmyllerryksiä ja muuttivatkin lyhyen elämänsä aikana monta kertaa.
Nyt luonamme asuu kuusi rottaa. Markku ja Boris ovat lauman vanhinta kerrostumaa ja ovat rottavuosissa siellä paikkeilla, missä ihminen alkaisi haaveilla varhaiseläkkeestä. Matti ja Antero muuttivat luoksemme viime syksynä ja lopulta muutama kuukausi sitten Anteron kaksi poikaa, Eugen Schauman ja Urho Kaleva, täydensivät lauman maksimikokoonsa. Pojat asuvat isossa häkissä, kaikki yhdessä.
Eläimet ovat kuitenkin eläimiä. Jos niitä sortuu inhimillistämään, pettyy monta kertaa ja katkerasti. Meillä pojilta ei odoteta liikaa ja niiden rottailua kannustetaan, vaikka välillä vauriot harmittavat. Miksi riippumatot häkistä pitää heti tuhota? Miksi vapaana ollessa yritetään syödä sohvaan reikää? Miksi kaikki kirjat syödään?
Olen tottunut vaurioihin ja yleensä jaksan jo nauraa vastoinkäymisille. Sisareni koiraihmisenä on saanut oman osansa samanlaisesta koulutuksesta ja siksi hän suhtautuikin seuraaviin saksanpaimenkoiran hampaanjälkiin yllättävän tyynesti:

Pomatomukset matkasivat takaisin tänne pari kuukautta niiden siskolleni antamiseni jälkeen. Vartta puretaan sen verran kuin pakko on ja tilalle tulee joustinta. Toki toiselle sukalle pitää tehdä sama.
Toiset hyvästit heitin eilen. Tuurini ohuiden sukkapuikkojen kanssa tunnetaan, mutta en halua neuloa metallisilla siltikään. Nyt uhriksi joutui KnitPicksin 2,25-millinen puikko. Olen jo hukannut kuuden setistä yhden, joten tämä pikku possu (=sukka) jää telakalle kunnes saan uuden setin 2,25 mm puikkoja. Onneksi niitä saa Suomestakin jo ihan kivasti!