Tällä tekstillä ei ole mitään yhtymäkohtaa käsitöihin. Monen muun lailla käsittelen eilistä tragediaa, joten mikäli et jaksa/halua kuulla siitä lisää juuri nyt, kannattanee navigoida muualle. Kiitos.
Suurin osa syötteenlukijani uusista teksteistä näkyi käsittelevän Kauhajoen surullisia tapahtumia. Suomi on jälleen shokissa, sanaton, hiljaa.
Hyvinvointivaltio, pahoinvointiyhteiskunta. Paljon on puhuttu siitä, miksi masennus lisääntyy ja joka toinen kokee börnärin tai uupuu. Masennuksen (ja muiden mielenterveydellisten ongelmien) niskassa on edelleen aika rankka trendisairauden ja huomiohakuisuuden leima. "Joo, se on taas saikulla, kuulemma vähän ahdistaa." Lehden kannessa on taas yksi julkkisuupunut. Samaan aikaan sairaus syö sisältä lukematonta joukkoa länsimaisia tulevaisuuden toivoja ja vanhuksia. Lääketeollisuus kellii kaviaarikylvyssä ja masentunut napsii rauhoittavia, serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavia, piristäviä, nukahtamislääkkeitä ja psyykelääkkeitä.
Kerron teille, miksi tämä kaikki sattuu minuun niin kovasti. Mä olen 27, takana kaksi uupumista, 10 vuotta ahdistuneisuutta ja 8 vuotta toistuvia masennuksia, joukossa pari vaikeaa masennusta. Mä olen kokenut koko joukon ennakkoluuloja, syrjintääkin. Olen kiertänyt lääkäriltä toiselle, kokenut YTHS:n, kunnallisen terveydenhuollon, monta työterveyshuoltoa hoitavaa yksityistä lääkäriasemaa.
Olen kokeillut puoli palettia lääkkeitä jokaisella mahdollisella annostuksella ja erilaisina yhdistelminä. Olen romahtanut kerran toisensa jälkeen silloin, kun olen luullut olevani kuivilla. Olen ryssinyt opintoni, menettänyt työpaikkoja, ystäviä, yhden asunnonkin. Olen ollut syömättä, kun en ole päässyt kauppaan, olen ollut peseytymättä, kun en ole päässyt suihkuun. Olen soittanut päivystykseen kuolemanpelossa vain kuullakseni, että niin kauan, kuin en ole vaaraksi muille, ei ole resursseja hoitaa.
Älkää käsittäkö väärin - mä olen onnellinen ihminen ja elän laadukasta elämää. Mä oon vaan kroonisesti kipeä ja mun on ollut pakko oppia elämään sen asian kanssa ja mä elän sen kanssa myös niinä aikoina, kun börnari ei ole muodikasta. Mulle kansan pahoinvointi on arkipäivää ja suurin osa mun ympärille valikoituneista ihmisistä on myös sitä ihmisjoukkoa, joilla on taipumus hulluuteen. Kai meissä on jotain samaa kun yhdessä viihdytään. Tiedän kuitenkin myös ihmisiä, jotka sanovat, etteivät tunne ketään, jolla olisi mielenterveydellisiä ongelmia. Voiko se olla mahdollista? Eikö pahoinvoinnista vaan puhuta vai onko edelleen olemassa aidon terveitä yhteisöjä yhteiskuntamme sisällä?
Voi kunpa, kunpa tämäkin 90-luvun laman, muuttuvan yhteiskunnan, alkoholismin ja tavallisen elämän rikkoma nuorten aikuisten sukupolvi löytäisi hoitoa, resursseja ja tasapainoa, jotta voisi elää edes hetkittäin hyvinvoivana edes jonkin aikaa pidempään, kuolematta ja tuomatta kuolemaa.
Haastan teidät, jotka olette sitä onnekasta ryhmää, joilla ei ole pahoinvointia lähipiirissänne. Seuraavan kerran, kun kysytte joltakulta "Kuinka voit, miten menee?" kuunnelkaa aidosti vastausta ja katsokaa vastapuolta avoimin, uusin silmin. Ehkä läheisyyttä kaivataan sielläkin, jossa tarve ei ole ilmiselvin.
Ne teistä, jotka ovat laillani hulluja, sairaita ja/tai pahoinvoivia, haastan puhumaan aiheesta piirun verran avoimemmin, luomaan sitä realistista sairaudenkuvaa, auttamaan terveitäkin ymmärtämään, mitä masennus, uupumus ja ahdistus tosiasiassa ovat ja kuinka niihin arkipäivässä suhtaudutaan.
Äitini sanoi itse uuvuttuaan työssä muutama vuosi sitten, ettei ollut koskaan ennen sitä ymmärtänyt mun pahoinvointiani. Oma äitini, joka eli mun kanssa, asuikin mun kanssa, rakastaa mua ja haluaa mulle hyvää, ei kyennyt tukemaan eikä ymmärtämään. Se kertoo musta paljon siitä, miten vaikea tämä asia on. Jos me emme osaa ymmärtää sairaita perheenjäseniämme, miten me kannamme huolta kadunmiehestä, naapurista, työkaverista?
Myönnän suoraan, että aika usein pelottaa.
Kuvat ovat kännykkäkameralaatua, pahoittelen. En jotenkin ollut tajunnut, että tuolla saa kuvata ja että siellä on valoakin, joten kamera jäi kotiin.