Katselin näitä lankoja eilen aamulla kahvia juodessani ja mieleni solahti joten oudon platonistiseen moodiin. Näissä langoissa oli niin valtavasti potentiaalia, niissä uinui kauniin vaatteen idea.
“Aistimaailmassa havaitsemamme asiat muistuttavat vain heikosti niitä lopullisesti todellisia ideoita, jotka ovat olemassa ideoiden maailmassa. Näin ne ovat näin ikään kuin auringon luolan seinälle heijastamia varjokuvia, joista voidaan havaita vain ääriviivat, ja jotka vain edustavat luolan oviaukon ohi kulkevia muotoja (ideoita) eli todellisuutta luolan ulkopuolella.”
Mun tehtäväni on ikään kuin tuoda se villapaidan idea aistittavaan muotoon. Tehdä siitä olevainen. Silloin se toki on vaan mun tulkinta, epätäydellinen toisinto siitä potentiaalisesta olevaisesta, joka tuossa lankakasassa piileskelee.
Mahdollisuus innostaa, jännittää – mikä vain on mahdollista. Toisaalta pelottaa. Tyhjän sivun tai kankaan syndrooma. Mitä jos pilaan tämän taivaallisen materiaalin? Mitä jos en osaa? Entä jos siitä tulee paras mitä olen koskaan tehnyt, enkä silti ole tyytyväinen? Mitä sitten teen?
Näitä huvittavia mutta hieman kauhistuttavia ajatuksia minussa herätti tämä varmasti kaunein koskaan näkemäni lanka. Sen upea, syvä harmaa, sen hillitty kiilto, sen suloinen, hellä kosketus. Kyllä, tunnustan, lanka teki minut nöyräksi. Se on Cascade Venezia Worstedia.
Samassa paketissa tuli kilo tällaistakin ihanuutta. Cascade 220 Quatro. Tästä olen miettinyt ehkä Joukahaista. Uskaltaisikohan sitä uhmata pelottavaa villapaitakirousmörköä?
Good
VastaaPoistaPortugal